Vastaan seuraavassa huomautuksiin, joita vanha kiistakumppanini, humanististen tieteiden kandidaatti Martti Linna esitti "Lallissa" 2. 9. kirjani "Kotimaakuntani Satakunta" johdosta. Vastaan "Lallin" lukijoiden vuoksi, sillä en kuvittele, että kykenisin muuttamaan Martti Linnan ideologisia ajatustaustoja ja niistä lähtevää historiantulkintaa. Kohdistan keskustelun hänen otaksumiinsa, väitteisiinsä ja perusteluihinsakin, sillä niissä on monia kyseenalaisia ja ymmärtääkseni virheellisiäkin. Ei niistä synny sitä yksinkertaista kokonaiskuvaa, jota hän julistaa tavoittevansa, vaan joukko vastaamattomia kysymyksiä ja ristiriitaisuuksia.

Koulukunnat ja yksittäinen tutkija

Kun Martti Linna arvelee minun muodostaneen Turkuun oman koulukuntani, hän erehtyy. Tämän kirjoittaja on tutkijana "yksinäinen susi" eikä voi vetäytyä minkään koulukunnan rivien suojaan. Mutta mitäpä se merkitsee! Tieteellinen totuus, johon kaikki tutkimus tähtää, ei ole koskaan minkään demokraattisen äänestyksen tulos; se on samalla tavoin yksittäisen tutkijan kuin koulukuntien tavoiteltavissa, samalla tavoin saavutettavissa ja myös saavuttamattomissa. Kun kirjoitin "Kotimaakuntaamme Satakuntaa", koetin perustaa kantani lähteisiin ja niihin muiden tutkijoiden tuloksiin, jotka sopivat näihin. Tavoitteena oli "kuva", selitys, joka kattoi mahdollisimman monet tuntemani tosiasiat. Toettakoon, että historiallisessa tutkimuksessa tavoitteena on aina lähteille annettu selitys; pitemmälle emme menneisyyden tavoittamisessa pääse.

Martti Linna, opiskeltuaan Helsingin Yliopistossa mm. arkeologiaa, tunnustautuu "Helsingin koulukunnan" uskolliseksi kannattajaksi ja vannoo erityisesti professori C. F. Meinanderin nimeen. Puhuessaan Helsingin koulukunnasta Linna on tietyssä määrin oikeassa: Helsingissä on professorien C. F. Meinander ja Ari Siiriäisen aikana käytetty runsaasti ja hyvin tuloksin luonnontieteellisen analyysin ja tutkimuksen tuloksia, mikä sopii erinomaisesti kivikaudentutkimukseen. Annan suuren arvon helsinkiläisten kollegoitteni saavutuksille, mutta olen silti valinnut omiin tutkimuksiini osaksi toisen lähestymistavan. Minun alaani on erityisesti pronssikausi ja rautakausi, niiden asutus-, yhteiskunta-, organisointi- ja uskontohistoria, ja niitä tutkiessani lähden siitä, että menneisyys on jättänyt jälkensä, paitsi maaperään, myös kieleen, nimistöön ja henkiseen perinteeseen. Nämä henkiset jäljet ovat sitä voimakkaampia, mitä myöhemmästä esihistoriasta on kysymys; niillä on siis paljon suurempi merkitys pronssi- ja rautakauden tutkimuksessa kuin kivikauden. Jotta pronssikautisesta ja rautakautisesta menneisyydestä saataisiin mahdollisimman monipuolista tietoa, arkeologiaan olisi mielestäni yhdistettävää luonnontieteellisten analyysien lisäksi kielihistorian, nimistöntutkimuksen ja kansanperinteen tutkimuksen tulokset, jopa niiden aineistojakin. Se edellyttää tietysti usean tieteenalan tuntemusta ja jonkinlaista kykyä arvioida niiden tuloksia. Tähän taas tarvitaan vuosikausien laaja-alaista tiedonkeruuta, eikä se sen vuoksi ole nuorten tutkijoiden hallinnassa eikä suosiossaaan. Mutta itse päämäärä, monipuolinen kuva menneisyydestä, on tietämisen arvohierarkioissa ymmärtääkseni korkeamman tason tavoite kuin jonin yksitäisen tieteenalan synteesi. Arkeologiaa kirjoitetaan siis mennneisyyden esineellisten jäännösten nojalla, mutta esihistoriaan tarvitaan arkeologian lisäksi periaatteessa kaikki muutkin menneisyyden lähteet. Esihisoria on sen vuoksi arkeologiaa vaikeampi ja myös vaarallisempi; tutkija kompastelee helpommin kuin yksitieteisen lähdeaineiston käyttäjä. Mutta Satakunta-kirjassa en myönnä kompastelleeni sillä tavoin Martti Linna väittää.

Lähdekritiikki

Otan tarkasteltavaksi Martti Linnan huomautukset lähdekritiikistä. Linna arvostelee minua Piispa Henrikin surmavirren ja Pyhän Henrikin legendan käyttämisestä. Olen käyttänyt niitä kuitenkin lähinnä kulttuurihistoriallisesti; en ole väittänyt Pyhän Henrikin ihmeitä todellisiksi, mutta tulkinnut kyllä niiden tapahtumapaikkojen osoittavan Suomen hiippakunnan laajuutta 1100-luvun jälkipuolella, ja niin on Suomen kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa muistaakseni tehty ennenkin. Henrikin ihmeiden mukaan Suomen hiippakunta näyttää tuolloin ulottuneen Nousiaisista ja Vehmaalta Sastamalaan ja Kyröön, ts. Vammalan seudulle ja Hämeenkyröön asti; Aurajokilaakso ja kaakkoinen Varsinais-Suomi eivät siihen vielä kuuluneet, mikä kuvastuu niiden myöhäisissä esineellisissä haudoissa. Kun Linna väittää, että toimin tutkimuksessa viime vuosisadan eväin ja että käytän jo ajat sitten epäluotettaviksi osoitettuja lähteitä, toimin Suomen hiippakunnan ja piispa Henrikin osalta samalla tavalla kuin enimmät suomalaiset keskiajantutkijat toimivat; hekin päättelevät, että piispa Henrik oli todellinen henkilö, vaikkei hänestä todista mikään varma historiallinen lähde. Martti Linna voisi soveltaa mainostamaansa lähdekritiikkiä itseensä ja lakata puhumasta Suomen kuninkaista, sillä Messeniuksen kronikan ja muiden vastaavien lähteiden tiedot ovat paljon epäluotettavmpia kuin piispa Henrikiä koskevat.

Kokemäenjokialueen asutushistoria

Suomen asutushistoriassa hylättiin 60- ja 70-luvun taitteessa maahanmuuttoteoria. C.F. Meinander näet osoitti, ettei Suomi ollutkaan esiroomalaisella ajalla (500eKr.-50jKr.) autioitunut, kuten luultiin. Kun esiroomalainen aika näytti olleen ainoa aukko Suomen pitkässä asutushistoriassa, kävi ilmeiseksi, että asutus näyttää Suomessa jatkuneen alustaan lähtien aukotta, summittain 10 000 vuoden ajan, ilmaistakseni monimutkaiset päättelyketjut hyvin yksinkertaisesti. Silloinen todistelu koski kuitenkin lähinnä rannikon asutusta, sitä asutusta, joka näyttää kolmannella vuosituhannella eKr. omaksuneen nimen suoma, myöhemmin suomi (lisensiaatti Petri Kallion uusi selitys); suomalaisuus ja suomen kieli näyttävät kehittyneen länsi-, lounais- ja etelärannikolla, mistä varsinaisen Suomen sijaintikin todistaa.

Meinander otaksui kuitenkin, että vastaava asutuksen jat-kuvuus koski myös sisämaata, ja tässä Linna kunnioittaa uskollisesti opettajansa käsitystä. Kokemäenjoen vesistöalueelle oli jo ennen kalmistojen ilmaantumista levinnyt kaksi keramiikkalajia, pronssikaudella (1500-500eKr.) tekstiilikeramiikka, lähimpänä lähtökohtana Karjalan kannas, ja myöhemmin, ehkä vasta ajanlaskun vaihteen tienoilla, asbestinsekainen luukonsaarenkeramiikka; asbestikeramiikkaa tunnetaan Vuoksen vesistöalueelta 5. vuosituhannelta lähtien. Tutkimus on täysin yhtä mieltä siitä, että tekstiilikeramiikka ja luukonsaarenkeramiikka ovat Kokemäenjoki-alueella vanhepia ilmiöitä kuin kalmistojen synty ja edustavat siis vanhempaa asutusvaihetta.

Vaikkei keramiikoista suoranaisesti ilmene, mitä kieltä niiden valmistajat puhuivat, sekä tekstiili- että asbestikeramiikkaa täytynee pitää saamelaisten valmistamina. Kokemäejoen vesistöalueelta tunnetaan näet kymmenittäin saamenkielestä lainattuja järven- ja muita vesiennimiä sekä maastonnimiä, esimerkkeinä vaikkapa Rauttunselkä, Kukkianjärvi, Sorvanselkä, Iides-järvi, Hervanta, Suonojärvi ja kaiketi Siurokin. Sieltä tunnetaan myös saamelaisten talvikylistä todistavia siita-, siiti- tai siili-alkuisia nimiä. Viimeksi mainittuja on tiedossa Orivedeltä Mouhijärvelle asti, myös Tampereelta. Niistä päätellen osissa Ylä-Satakuntaa, nykyistä Pirkanmaata, saamelaiset ovat noudattaneet elannon hankkimisessa samanlaista vuosikiertoa kuin kolttasaamelaiset noudattivat Petsamossa toiseen maailmansotaan asti.

Näiden lukuisten saamelaisnimien antajia ovat voineet olla vain saamelaiset tekstiili- ja asbestikeraamiset ryhmät, jotka ovat siis asuttaneet Kokemäenjoen vesistöaluetta ennen sen nykyisiä asukkaita. Kun näitä nimiä nyt käyttää suomenkielinen, tarkemmin sanoen hämäläismurteita puhuva väestö, sen on täytynyt lainata ne saamelaisilta. Hämäläisten on tästä päätellen täytynyt kerran muuttaa Kokemäenjoen vesistön varteen, ja kun siitä ei ole todisteita historialliselta ajalta, sen on täytynyt tapahtua rautakaudella.

Ainoa arkeologinen ilmiö, joka voidaan tällaiseen muuttoon yhdistää, on rautakautisen kumpuhautauksen leviäminen 300-luvulla sisämaahan, Kokemäeltä Hämeenlinnaan ja Hauholle. Hautamuoto on näet peräisin rannkolta ja hautakumpujen keramiikkakin muistuttaa rannikon rautakautista keramiikkaa. Se eroaa alueen vanhemmista keramiikoista, tekstiili- ja asbestikeramiikasta, ja hautakumpujen sijoituskin on aivan toinen kuin asbestikeraamisten lapinraunioiden. Täten kumpuhaudat todistavat rannikolta sisämaahan saapuneista uudisasukkaista. Heidän vanhimmat kalmistonsa sijiatsevat vesistön varsilla Kokemäeltä Hauholle ja Hämeenlinnaan.

Tämän uuden asutuksen kehittymistä voidaan seurata aukotta 300-luvun kumpukalmistoista ristiretkiaikaan (1050-1150/1200), eikä ole pienintäkään epäilystä, ettei kyseessä olisi nykyinen satakuntalainen ja hämäläinen asutus. Sen täytyy palautua siis 300-luvun uudiskalmistoihin. Se on jo silloin ollut kieleltään suomalaista. Mutta kun Kokemäenjokialueella on runsaasti saamelaisperäisiä nimiä, jotka suomalaisväestö on omaksunut, miten suomalaisväestö voisi olla alueella alkuperäinen, kuten Martti Linna väittää? Emme pääse siitä mihinkään, että suomalaisväestö on muuttanut vanhalle saamelaisalueelle ja suomalaistanut sen. Osa saamelaisista vetäytyi pohjoiseen, osa jäi paikoilleen ja suomalaistui.

Saamelaisten yleinen vetäytyminen pohjoiseen ilmenee monista historiallisista lähteistä, heidän vetäytymisensä Kokemäenjokialueelta lukuisista perimätiedoista. Näiden oikeellisuuden Linna koettaa kumota olettamuksella: "Lukuisat alueen asutustarinat ja lappalaiskertomukset eivät välttämättä ole alkuperäisiä, vaan ne voivat olla pitkälti myöhäissyntyisiä ja myös kiertäviä tarinoita". Linna sivuuttaa tässä kuten monessa muussakin kohdassa Satakunta-kirjassa esittämäni todistelun, koska se ei sovi hänen peruskatsomukseensa.

Olen näet osoittanut, että Kokemäenjokialueen, ainakin satakunnanpuoleisen osan asutustarinat, tarinat vanhimman asutuksen synnystä, keskittyvät juuri niihin pitäjiin, osaksi niihin kyliinkin, joissa vanhimmat, nimittäin 300-luvun kalmistot sijaitsevat. Yhtäpitävyys tarinoiden ja arkeologisen tiedon kesken on tässä niin hyvä, ettei kyse voi olla sattumasta. Siitä seuraa, että arkeologisesti testatuissa tapauksissa asutustarinoiden ydintietoa on syytä pitää luotettavana, varsinkin kun tarinat kuvaavat asutusoloja monessa muussakin suhteessa arkeologian ja viljelyhistorian tuloksien kanssa yhtäpitävällä tavalla. Tässä yhteydessä on tärkeää, että Lempäälän ja Vesilahden asutustarinat mainitsevat seudun vanhan asutuksen lappalaiseksi, eikä ole mitään syytä epäillä kuvauksen oikeellisuutta. Tätä Linna ei hyväksy. Sen sijaan hän otaksuu, että asutustarinat ovat ehkä myöhäisiä kulkutarinoita. Otaksuma ei ole kuitenkaan todiste, minkä vuoksi hänen pitäisi todistaa otaksumansa oikeaksi, jotta sillä olisi tieteellistä merkitystä. Sitä hän ei tee. Otaksuma, joka ei perustu tosiasioihin, on pelkkä mielipide eikä sellaisella kumota mitään faktoihin perustuvaa selitystä.

Mutta tulkintani siitä, että Kokemäenjokialueen nykyinen asutus palautuu rannikolta 300-luvulla lähteneeseen uudisasutukseen, selittää myös hämäläismurteiden muodostumisen. Rannikolta sisämaahan asettuneet uudisasukkaat veivät sisämaahan tietysti myös kielensä, kantasuomen, johon pronssikauden kantagermaanien kieli oli suuresti vaikuttanut; pronssikaudella rannikolle muutti näet Skandinaviasta uudisasukkaita. Rannikolta sisämaahan 300-luvulla muuttaneet uudisasukkaat ja asutuksen aukoton jatkuminen sen jälkeen oikeuttaa päättelemään, että hämäläismurteet ovat peräisin rannikolta ja että ne säilyttävät Satakunnan rannikolla pronssikauden jälkeen puhuttua kieltä. Ne säilyttävät sitä uskollisemmin kuin lounaismurteet, sillä näiden muodostumiseen ovat vaikuttaneet Varsinais-Suomeen vanhemmalla roomalaisajalla muuttaneet kantaskandinaavit, rautakautiset kosketukset Viroon, saaristoon ja rannikolle varhaisella keskiajalla muuttaneet ruotsalaiset, puhumatta myöhemmästä ruotsalaisvaikutuksesta. Tällaiset kosketukset eivät ulottuneet Kokemäenjoki-alueelle, lukuun ottamatta keskiajan ruotsalais- ja saksalaisasutusta, eivätkä ne siis muuttaneet hämäläismurteita lähimainkaan siinä määrin kuin lounaismurteita.

Tällä tavalla perustelin suunnilleen hämäläisasutuksen syntyä. Selitys sopii sekä arkeologisiin ilmiöihin että kielihistoriaan ja sanastoon. Tätä Martti Linna kuitenkin epäilee. Hän ei kiellä saamelaisnimien olemassaoloa Kokemäenjoen alueella, mutta arvelee, että "ne ovat peräisin ajalta, jolloin saamen- ja suomenkielen esivaiheet eivät olleet vielä eriytyneet toisistaan". Ajatus on mahdoton: jos suomi ja saame eivät nimiä lainattaessa olleet vielä eriytyneet toisistaan, miten nimet voitaisiin todeta saamelaisiksi? Saamelaisiksi ne on todettu siitä syystä, että niiden edellyttämä kieli on jo ollut hyvin erilaista kuin lainautumisajan suomi! Kokonaisuutena totean, että selitys, jonka olen antanut hämäläisasutuksen synnystä, on paljon yksinkertaisempi kuin Martti Linnan antama, sillä se vastaa arkeologisia ja kielihistoriallisia tosiasioita, kun taas Linnan selitys herättää monta kysymystä antamatta niihin mitään vastauksia.

Eräs asia, jonka Martti Linna sivuuttaa, on nimelle Häme annettu uusi selitys. Häme on sen mukaan yhdistettävissä sanoihin hämy, hämärä, hämätä. Professori Jorma Koivulehdon hyvin perusteleman etymologian (nimenselityksen) mukaan kyseessä kantagermaaneilta kantasuomeen omaksuttu lainasana sämä, merkityk-sessä `tumma`. Rannikon kantasuomalaiset omaksuivat sanan tarkoittaen sillä kantagermaanien tapaan sillä sisämaata, oikeammin Koivulehdon mukaan sisämaan asukkaita. Heitä voitiin nimittää tummiksi, koska he ilmeisesti olivat saamelaisia ja sellaisina tummempia kuin kuin rannikon kantasuomalaiset. Koivulehto otaksui siis sisämaan asukkaita saamelaisiksi ja vetosi perusteluihin, joita olin esittänyt järvialueen alkuperäisestä saamelaisuudesta jo 1981.

Nimityksen *sämä `tumma` omaksuivat saamelaiset itsekin alkaen käyttää siitä kehittynyttä omakielistä kansallisuusnimeä sabme. Kielihistoria on näet ajat sitten osoittanut, että se ja *sämä, myöhempi *hämä ja tästä johdettu Häme kuuluvat yhteen. Hämettä vastaavan sabmen saamelaiset veivät mukanaan pohjoiseen vetäytyessään heitä verottavien satakuntalaisten ja hämäläisten tieltä. Sabme siirtyi siis alkuperäisalueeltaan pohjoiseen, mutta Häme kiinnittyi eteläiselle alueelleen. Sitä alkoivat näet uuden asuinalueensa mukaan käyttää rannikolta Kokemäenjoen vesille muuttaneet maata viljelevät uudisasukkaat. Täten selittyy aivan luonnollisesti, miksi sabme sijaitsee pohjoisessa ja samaa merkitsevä Häme etelässä. Tähän kysymykseen ei, eikä moneen muuhunkaan, löydy vastausta, jos Martti Linnan tavoin ajatellaan, että suomalaiset ovat asuneet Hämeessä jo kaukaiselta kivikaudelta asti. Kritiikissään Martti Linna sivuuttaa kaikki todistelut, jotka eivät sovi hänen ennakkokäsityksiinsä. Kuitenkin hän samaan aikaan vaatii, että "että lukevalla yleisöllä on oikeus saada oikea ja totuudenmukainen kuva menneisyydestään". Olen aivan samaa mieltä. Mutta huomautan, ettei oikeaa kuvaa voi saada, jos jonkin selityksen tai päätelmän perusteista vaietaan ja itse päätelmä koetetaan osoittaa vääräksi olettaen , että se on väärä. Olettaa voidaan melkeinpä mitä vain, mutta olettamus muuttuu tieteelliseksi perusteeksi vasta, kun se on osoitettu oikeaksi tai todennäköiseksi.

Euran rautakautisen asutuksen synty

Suomen rautakauden kiintoisimpiin kysymyksiin kuuluu Euran ja Köyliä ruumiskalmistojen synty 500-luvun lopulla. Sillä kaikkialla muualla, nimittäin Varsinais-Suomessa ja Kokemäenjokialueella vallitsee samaan aikaan polttohautaus. Kun ruumishaudat lisäksi sijaitsevat riveissä kuten Keski-Euroopan ns. rivihautakalmistoissa, on toisinaan ajateltu, että Suomeen olisi tuolloin muuttanut väkeä Keski-Euroopasta. Näihin ajatuksiin Martti Linnakin yhtyy: "... Euran Luistarin kalmiston vanhempien osien keskieurooppalaistyyppinen rivihautakalmistotyyppi on selvästi tullut esiin, ja monet keskieurooppalaiset, nimenomaan germaaniseen kulttuuriin liittyvät ilmiöt, jotka 500-luvun lo-pulla leviävät Suomeen, kertovat vääjäämätöntä kieltään uudesta väestönlisäyksestä."

Linna on siinä oikeassa, että Suomella oli tuolloin suoria yhteyksiä Keski-Eurooppaan, mistä kertovat Suomelle ominaiset, mutta Skandinaviassa tuntemattomat asemuodot, mm. pitkäkaulaiset väkäkeihäänkärjet; ne palautuvat ilmeisesti Keski-Euroopan kautta roomalaisten paljon vanhempiin heittokeihäisiin, pilumeihin. Nuo kosketukset alkoivat jo hiukan aikaisemminkin kuin Linna esittää, nimittäin vuoden 500 tienoilla. Tämä seikka ei kuitenkaan ole olennainen, vaan kosketusten laatu.

Mielestäni ei näet Euran eikä Köyliön varhaismerovinkiaikaisissa löydöissä kuvastu maahanmuutto, vaan keskieurooppalainen kulttuurivaikutus. Perustan käsitykseni siihen, ettei vanhimpienkaan ruumishautojen esineistö poikkea sanottavasti samanaikaisten polttokenttäkalmistojen esineistöstä. Sillä jos Keski-Euroopasta olisi tuolloin muutettu Euraan ja Köyliöön, sen pitäisi ilmetä Suomen polttokenttäkalmistoista selvästi poikkeavina esinemuotoina, eikä sellaisia ole tähän asti julkaistu. Keski-Euroopan germaanikalmistojen esineistö on näet joka tapauksessa toisenlaista kuin Suomen kalmistojen.

Kun siis Euran ja Köyliön ruumishautojen korut ja aseet ovat suunnilleen samanlaisia kuin Suomen polttokenttäkalmistoissa, tuntuu luonnolliselta päätellä, että ruumishautoihin haudatut ovat olleet samaa länsisuomalaista väestöä kuin polttokenttäkalmistojenkin osoittama. Elleivät he kaikesta huolimatta olisi olleet, Martti Linnan pitäisi perustella, miksi varhaisiin ruumishautoihin haudatut otaksutusta keskieurooppalaisuudestaan huolimatta käyttävät samanlaisia koruja ja aseita kuin muutkin suomalaiset. Tällaista seikkaa hänen lienee vaikea todistaa. On helpompaa ajatella, että yhteydet Keski-Eurooppaan ovat olleet kulttuurisia. Pidän todennäköisenä, että keskieurooppalaisia keihäänkärkiä muistuttavat suomalaiskärjet ovat pääasiassa kotitekoisia muotoja, jotka Keski-Euroopassa vaikkapa palkkasotureina palvelleet alasatakuntalaiset ovat siellä omaksuneet; voihan niihin tietysti sisältyä tuontikappaleitakin. Vastaavasti selittynee kalmistojen rivihautauskin, samoin ne germaanialueille viittaavat nimet, joihin professori Jouko Vahtola on syystä kiinnittänyt huomiota.

Mannergermaanisia nimiä lukuun ottamatta esitin Satakunta-kirjassani tällaiset perustelut Ala-Satakunnan ruumishautaukseen liittyvistä näkohdista, mutta niistä Linna vaikenee. Hän vaikenee siitäkin, että Eurajoen varressa on kohtalaisen hyvät todisteet asutuksen jatkumisesta pronssikauden jälkipuolelta merovinkiaikaisten ruumishautojen tuloon: Luistarin myöhäispronssikautinen (1000-500eKr.) asuinpaikka hautalöytöineen, Kauttuan vanhan kansakoulun esiroomalaiset (500eKr. - 50jKr.) morbynke-raamiset haudat, esiroomalaiseen tai todennäköisemmin roomalaisaikaan (50-200) ajoittuvat Lauhianmäen rautaiset rannerenkaat ja pari pronssirengasta, Kauttuan samanaikainen keihäänkärki sekä kansainvaellusjan (400-550/600) hautalöydöt Kukonmäestä ja Lauhianmäestä. Nämä löydöt viittaavat Euran asutuksen jatkuvuuteen pronssikaudelta merovinkiajan kynnykselle, esineellisten ruu-mishautojen ilmaantumiseen. Kun esineellinen hautaus silti oli tuolloin Eurassakin poikkeusilmiö, on todennäköistä, että Eurassa ja ehkä Köyliössakin vallitsi pääasiassa esineetön ruumishautaus; sitä ei kylläkään juuri tunneta, sillä siitä ei juuri jää helposti havaittavia todisteita. Jos tällaiseen esineettömään ruumishautaukseen omaksutaan, vaikkapa keskieurooppalaisesta vaikutuksesta, esineiden hautaanpano, ts. vainajien hautaaminen puvussaan ja varusteissaan, haudat tulevat yhdellä iskulla näkyviin, ja niin lienee Eurassa käynyt. Tämä on tietysti vain selitys, mutta se on selitys, joka sopii Euran merovinkiaikaa vanhempiin rautakauden löytöihin ja joka samalla sopii paljon paremmin varhaismerovinkiaikaisiin ruumishautoihin, niiden esineistön suomalaiseen luonteeseen kuin se selitys, että haudat olisivat kuuluneet Keski-Euroopasta muuttaneille tulokkaille. Tällaiset näkökohdat eivät kuitenkaan sovi Linnan kaavioihin, joten on sinänsä ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää, että hän sivuuttaa ne vaikenemalla.

Satakunta ja muut maakunnat varhaisissa lähteissä

Se seikka, jossa Martti Linna ja minä olemme ehkä jyrkimmin eri mieltä, on Satakunnan maakunnan ikä ja synty. Tässä voidaan todella puhua koulukunnista, joista toista edustavat hämäläiset, toista satakuntalaiset historiantutkijat. Hämäläisen heimoideologian sisäistäneet tutkijat, joiden mielikuvissa kangastelee mahtava Muinais-Häme, ovat aina halunneet vähätellä Satakuntaa ja sen historiaa. Tämän ideologian ovat omaksuneet myös eräät pirkanmaalaiset tutkijat, jotka tahtovat luoda mielikuvan Pirkanmaan muinaisesta mahtavuudestasta, eikä siihen tietenkään sovi Satakunta, vaikka Pirkanmaasta on lähes neljä viidesosaa historiallista Ylä-Satakuntaa; kieltämällä Satakunnan he kieltävät oman historiansa. Se on tietysti mielivaltaista, mutta myös aivan tarpeetonta, sillä he voisivat vallan hyvin sanoa, että Pirkanmaa jatkaa uudella nimellä ja myös uudella voimalla Ylä-Satakunnan historiaa ja maakunnan rakentamista. Itse asiassa korosteinen Pirkanmaaideologia juontuu satakuntalaisen professorin Jalmari Jaakkolan historiannäyistä, joissa Satakunnalle ja pirkkalaisliikkeelle annettiin Suomen varhaishistoriassa suurempi merkitys kuin niillä näyttää todellisuudessa olleen. Tästä huolimatta ei Satakunnan historiaa voi vähätellä.

Satakunta mainitaan lähteissä ensi kerran 1331, kymmenisen vuotta myöhemmin kuin Suomen muut itsehallinnolliset maakunnat, ns. sinettimaakunnat; sinettimaakuntia ovat Ahvenanmaa, Suomi, Uusimaa, Satakunta ja Häme. Lisättäköön vielä, etteivät Suomeen Pähkinäsaaren rauhassa 1323 liitetyt kolme Karjalan kihlakuntaa voineet muodostaa omaa maakuntaansa, jollainen Karjala oli varmaan ollut ja oli sydänosiltaan vieläkin. Sinettimaakunnilla oli nimensä mukainen sinetti, jota käytettiin vahvistamaan maakuntakokouksissa tehtyjä tai tiedoksi saatuja asiakirjoja.

Kun tuon ajan lähteitä on hyvin vähän - suuri osa siihenastisista asiakirjoista tuhoutui Kuusiston piispanlinnan palossa 1319 - ei siitä aikajärjestyksestä, joissa maakunnat asiakirjoissa ensi kerran mainitaan, ole tehty yleensä päätelmiä maakuntien ikäsuhteista; mikäli tehtäisiin, Häme esimerkiksi olisi pääteltävä (varsinaista) Suomea vanhemmaksi. Ainoa, jonka nuoremmuus muihin maakuntiin verrattuna on selvä, on nimestään päätellen Nyland / Uusimaa; se onkin voinut muodostua vasta 1200-luvun jälkipuolella, jolloin aikaisemmin Hämeeseen kuulunut Uudenmaan rannikko saa ruotsalaisen uudisasutuksensa.

Maakuntien varhaisimmista asiakirjamaininnoista ei muutoinkaan voi päätellä niiden ikäjärjestystä, sillä ne esittävät kaikki maakunat olemassa olevina, eikä niiden perustamisesta ole siis mitään historiallisia tietoja. Ilmeistä onkin, että Ahvenanmaa, Suomi, Uusimaa, Satakunta ja Häme olivat maakuntia jo paljon ennen ensimmäisiä mainintojaan, jo paljon ennen kuin niitä alettiin käyttää Ruotsin kruunun alaisina itsehallintoalueina.

Nimet Finlont / Suomi ja Tafstalont / Häme esiintyvätkin, kuten tunnettua, jo 1000-luvun alkupuolen ruotsalaisissa riimukivissä. Niistä ei tosin suoranaisesti ilmene, olivatko kyseessä toiminnalliset alueet, organisoidut maakunnat, vaiko ainoastaan kyseiset asutus- ja kulttuurialueet. Ensin mainittuun vaihtoehtoon viittaa joka tapauksessa se, että Hämeestä käytetään nimitystä Tafstalonti. Sillä Tavast-alkuisia nimiä, joita rannikoille asettuneet ruotsalaiset uudisasukkaat antoivat 1200-luvun jälkipuolella toteamilleen hämäläisomistuksille, tunnetaan vain Suomenlahden vyöhykkeeltä, kuten mm. Jalmari Jaakkola on korostanut. Kun Tavast-nimiä ei siis esiinny Satakunnan eikä Pohjanmaan rannikolla, meidän on ilmeisesti pääteltävä, että Pohjanlahden rannikoille vuoden 1300 tienoilla asettuneet ruotsalaiset uudisasukkaat eivät täällä kohdanneetkaan tavast-hämäläisiä, vaan Satakunnan hämäläisiä. Tämä viittaa ymmärtääkseni siihen, ettei Satakunta kuulunut jo 1000-luvulla mainittuun Tafstalontiin; viimeksi mainittu oli ilmeisesti toimiva maakunta jo tuolloin.

Käsitystään Satakunnan myöhäisyydestä maakuntana eräät tutkijat, myös Linna, perustelevat sillä, ettei Satakuntaa mainita siinä rauhansopimuksessa, jonka Tallinnan vouti ja eräät Tallinnan kanssa kauppaa käyvät maakunnat 1326 tekivät. Syy tähän on luonnollinen: Satakunta ei liene käynyt tuolloin vielä kauppaa Tallinnan kanssa eikä sen nimeä siis tarvinnut sopimuksessa mainita. Linna kysyy, miksi ei käynyt, kun Kokemäenjoen suussa sijaitsi jo silloin (Liikistön varhaiskristillisen hautausmaan osoitama) kauppapaikka. Asia selviää kuitenkin liikennemaantieteestä: "Liikistön" kaupankäynti suuntautui luonnollisemmin Tukholmaan ja Gotlantiin. Tallinna ei ollut myöhemminkään satakuntalaisten kannalta tärkeä satama myöhemminkään, sillä niitä tuotteita, joita Suomesta voitiin viedä, voitiin Ahvenanmaalta, Suomesta, Uudeltamaalta ja Karjalasta kuljettaa sinne pienemmin kustannuksin kuin Kokemäenjoen suusta.

Vuoden 1326 asiakirja ei siis ole luettelo Suomen maakunnista, kuten eräät tutkijat ovat tulkinneet, vaan siinä nimetään vain ne maakunnat, jotka kävivät Tallinnan-kauppaa. Huomioon on lisäksi otettava se, että rauhansopimuksen mainitaan koskevan muitakin maakuntia ; mitä nämä olisivat olleet, jos Satakunta ei olisi ollut maakunta? Linna vetoaa kuitenkin siihen, että vastaava maininta esiintyy yleisesti paavin kirjeissä ja että kyseessä oli yleinen asiakirjasanonta. Se onkin ymmärrettävissä kirjeissä, jotka lähetettiin Roomasta tai Avignonista, sillä eihän paavin kansliassa ollut tarkkoja tietoja kaukaisen Pohjolan oloista; sen vuoksi tällaisella ilmaisulla varmistettiin kirjeen alueellinen kattavuus. Mutta Tallinnassa tiedetiin kyllä Suomen maakunnat, varsinkin kun joidenkin suomalaistenkin täytyi osallistua sopimukseen laadintaan. Tässä tapauksessa maininnalla "alias terras" on täytynyt olla todellinen merkitys, eikä asiakirjasta voi todellakaan tehdä sellaista sitovaa päätelmää, ettei Satakunta olisi vielä tuolloin ollut maakunta.

Mitä 1200-luvun näkökulmat kertovat maakuntalaitoksesta

Sellaista päätelmää ei ole syytä tehdä senkään vuoksi, että monet seikat viittaavat Satakunnan ja muiden maakuntien olemassaoloon jo 1200-luvulla. Jalmari Jaakkola on huomauttanut, ettei millään maakunnalla ole sinetissään Pyhän Henrikin kuvaa, kuten olettaisi, jos maakuntalaitos olisi luotu vasta 1300-luvulla. Henrikistähän tuli Suomen kansallispyhimys vuonna 1300, jolloin osa hänen reliikeistään kuljetettiin Turun tuomiokirkkoon ja jolloin Henrikistä myös tuli tuomiokirkon suojeluspyhimys neitsyt Marian rinnalle ja ohikin. Sen vuoksi maakuntasinetit kuvastavat 1200-luvun kirkollispoliittista tilannetta ja viittaavat sinettimaakuntien olemassaoloon jo tuolloin; voi kylläkin kysyä, sopiiko näin varhainen ajoitus muita maakuntia nuorempaan Uuteenmaahan.

Toisen näkökohdan muodostaa maakunnan nimi, Satakunta. Historiantutkijoiden keskuudessa vallitsevan käsityksen mukaan se on käännöslaina ruotsin termistä hund tai hundare, sillä kumpaankin sisältyy lukusana hundra `sata` kuten suomenkieliseen nimeen Satakunta. Tämän jälkiosa kunta on kielessämme vanha, alunperin `ihmisjoukkoa` tarkoittanut sana, kuten esimerkiksi vieläkin sanoissa huonekunta, seurakunta, kansakunta, nuottakunta tai pariskunta. Sen mukaan Satakunta on merkinnyt `sadan joukkoa`, mistä se on siirtynyt aluenimeksi.

Tätä tulkintaa Martti Linna ei hyväksy; hän otaksuu, että mikäli nimitys olisi omaksuttu ruotsin kielestä, se olisi ollut "huntari puntarin tavoin". Tällaisella perusteella tulkintaa ei voi kuitenkaan kumota: suomen kieli on täynnä käännöslainoja, ja professori Lauri Hakulinen on kirjoittanut niistä kokonaisen kirjan.

Eivätkä tämän selityksen torjuntaan riitä filologienkaan mielipiteet, joihin Linna vetoaa: Satakunnan nimeä käsitelleillä kielentutkijoilla on kullakin oma muista poikkeava nimenselityksensä. Kun kielentutkijat ovat olleet asiasta eri mieltä, miksi heidän ristiriitaiset tulkintansa olisivat oikeampia historiantutkijoiden yleisesti oikeana pitämä käännöslainaselitys? Sitä paitsi Satakunta-nimen kaikkia kielitieteellisiä selitysyrityksiä vaivaa yksi ja sama seikka: mitään niistä ei ole yritettykään sijoittaa aikaan eikä paikkaan, ei liioin, miten niistä olisi päästy maakuntanimeen. Tämä koskee myös Olli Nuutisenkin selitystä, jonka mukaan Satakunta olisi lyhentynyt *satamakunnasta. Missä olisi sijainnut se satama, jonka käyttäjät olisivat muodostaneet `satamakunnan`? Porin Koivistossako viikinkiajalla? Itse kielihistorian kannalta olisi edellytettävä nimen lyhentymistä, ja vaikka se on sinänsä mahdollista, on oletettava jotakin, josta ei ole näyttöä. Tällaista lisäoletusta Satakunnan historiallinen tulkinta ei kaipaa; se asettuu laajaan indoeurooppalaiseen taustaan.

Satakunnalle, merkityksessä `sadan joukko, tällaisen joukon asuma alue`, on näet runsaasti historiallisia vertauskohtia. Rooman legioonissa oli "satakuntia", ceturioita, jo useita vuosisatoja ennen ajanlaskun vaihdetta. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen mukaan Keski-Euroopassa kuului germaanien sotajoukkoon kuului kustakin piirikunnasta 100 miestä, joiden mukaan piirikuntiakin nimitettiin; nimi oli varmaankin "satakunta", karolinkilähteiden Hundertschaft. Keskiajalla Novgorod oli jaettu sekä kymmenkuntiin että satakuntiin. Vielä tärkeämpää on se, että satakuntalaitos tunnetaan myös Keski-Ruotsista, Mälarin maakunnista, Satakuntaa vinosti vastapäätä. Kyseessä on alue, johon Satakunnalla oli Muinais-Kalannin kautta kiinteät yhteydet kansainvaellusajasta (400-550/600) lähtien.

Mälarin maakunnat Uplanti, Västmanlanti ja Södermanlanti jakaantuivat folklandeihin `kansanmaihin` ja nämä puolestaan hundeihin, myöhemmin hundareihin. Hundarit muodotivat merisotalaitoksen aluejaon. Ruotsalaisen tutkijan Gerhard Hafströmin mukaan nimitykset hund tai hundari selittyvät siitä, että kukin hundari varusti kuninkaan sotalaivastoon, ledung-laivastoon, neljä 12-soutuista alusta. Näissä oli siten 24 soutajaa ja lisäksi perämies, joten neljän laivan miehistö käsitti 100 miestä.

Kussakin hundarissa oli kahdeksan pitäjää. Professori Seppo Suvannon mukaan myös Satakunnassa oli 1200-luvulla kahdeksan pitäjää, nimittäin Ylä-Satakunnassa Vesilahti-Lempäälä, Pirkkala, (Hämeen)Kyrö ja Sastamala (Vammalan seutu), Ala-Satakunnassa Huittinen, Kokemäki, Eura ja Köyliö-Säkylä. Martti Linna ei hyväksy Suvannon perusteluja. Hänen mukaansa Vesilahti ja Lempäälä olisivat kuuluneet Pirkkalaan, mutta ei mainitse, mihin lähteeseen hänen käsityksensä perustuu; ilman lähteiden tukea se on pelkkä olettamus. Hän ei myöskään usko , että Köyliö-Säkylä olisi muodostanut oman pitäjänsä. Niin ne kuitenkin näyttävät muodostaneen. Säkylä näyttää ensinnäkin saaneen asutuksensa Köyliöstä, ja Köyliöllä ja Säkylällä oli keskiajalla ainakin toisinaan yhteiset käräjät. Mainitsen myös, että Köyliössä oli varsinaissuomalaisten esikuvien mukaisesti pitäjän yhteinen kulttipaikka, Hiisi, ja Säkylässä pitäjänpäällikön taloon viittaava Moisio.

Suvannon todistelua ei siis ole helppo kumota. Hänen tuloksensa vahvistaa sitä käsitystä, että satakuntalaitos palautuu täällä 1200-luvulle ja että se näyttää sisäisen jakautumisensa vuoksi muutoinkin vastaavan Keski-Ruotsin hundareja. Omasta puolestaini lisään, että maakunnan kahtiajako Ylä- ja Ala-Satakuntaan on sekin Ruotsin hundarilaitoksen mukainen. Jaon vanhuudesta todistaa se, että kummassakin on mariankirkko, nimittäin Sastamalan ja Kokemäen kirkot. Kun Satakunnan kirkkopitäjien on täytynyt olla olemassa jo ennen Birger-jaarlin Hämeen retkeä, mariankirkkojen täytyy ajoittua viimeistään 1200-luvun alkupuolelle, mutta ne voivat palautua jo edellisen vuosisadan puolelle. Ne puhuvat siis Ylä- ja Ala-Satakunnan vastaavasta vanhuudesta ja samalla satakuntaorganisaation vastaavasta iästä.

Kun Häme sitten liitettiin Suomen hiippakuntaan Birger-jaarlin tekemällä ristiretkellä 1200-luvun puolivälissä, ei kirkollisessa hallinnossa ilmeisesti noudatettu aikaisempaa linjaa eikä Hämeeseen rakennettu keskuskirkoksi mariankirkkoa. Tästä johtunee se merkittävä seikka, että Sääksmäki luettiin toisinaan kirkollisessa suhteessa Satakuntaan, johon se ei hallinnollisesti voinut kuulua; olihan Sääksmäki Hämeen maakunnan sydämessä. Kirkollinen yhteys Satakuntaan lienee siis johtunut lähimmästä keskuskirkosta eli Sastamalan mariankirkosta, mutta tällä seikalla ei voine olla yhteyttä Satakunnan maakunnan muodostumiseen eikä sen alueelliseen ulottuvuuteen, kuten Martti Linna otaksuu.

Muinaislinnojen todistus

Satakunnan ja Hämeen maakuntien hyvin varhaiseen organisoitumiseen viittaavat Tafstalonti-nimen ohella myös Hämeen muinaislinnat. Kuten tunnettua Sydän-Hämeen muinaislinnat muodostavat tiheän ketjun, joka ulottuu etelästä Hämeen päälinnaan, mahtavaan Rapolaan asti. Yleisen käsityksen mukaan ne muodostivat tulitiedotusjärjestelmän, jossa eri pitäjien linnat olivat yhteydessä keskenään. Tämä edellyttää pitäjien puolustuksellista yhteistoimintaa ja siten siis ainakin alkavaa maakunnallisuutta. Tällainen puolustusorganisaatio täytyy ajoittaa viimeistään 1000-luvulle, mutta saattaa olla vanhempikin.

Maakuntaorganisaatioiden näkökulmasta on huomattava, ettei Satakunta näytä kuuluneen samaan myöhäisrautakautiseen puolustusjärjestelmään, vaikka se oli niin sanoakseni heimollista Hämettä. Ensinnäkin on todettava, että muinaislinnoja on Satakunnassa paljon harvemmassa kuin Hämeen sydämessä, eikä tämä voi johtua linnoiksi kelpaavien jyrkkien kallioiden puutteesta, kuten on joskus esitetty. Satakunnassa muinaislinnoja on enintään yksi muinaispitäjää kohden, eikä kaikista muinaispitäjistä tunneta muinaislinnaa ollenkaan. Satakunnan linnat eroavat hämeenpuoleisista myös siinä, etteivät ne ole voineet olla tulitiedotusyhteydessä keskenään. Lisäksi on todettava, ettei Hämeen tiheä linnaketju ulottunut historiallisen Satakunnan puolelle Vesilahteen eikä Lempäälään. Näiden linnat, Valkkisten Linnavuori ja Pirunlinna, eroavat hämeenpuoleisista muinaislinnoista myös siinä, että ne sijaitsevat kaukana kalmistoista ja ovat siis selvästi piilolinnoja. Ne eivät ole voineet tästäkään syystä osallistua Hämeen tulitiedotukseen.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että Vesilahden ja Lempäälän eteläraja, Satakunnan ja Hämeen myöhemmin todettava maakuntaraja, näyttää olleen Hämeen puolustusjärjestelmän pohjoisraja viimeistään jo 1000-luvulla. Tästä päätellen raja, sillä tarkkuudella kuin se oli myöhäisrautarautakaudella olemassa, oli jo silloin jonkinlainen maakuntaraja. Se osoittaa, että Hämeen puoli oli uhanalaisempaa ja vaati yhteistä puolustautumista. Satakunnan harvemmassa olevat muinaislinnat puhuvat puolestaan rauhallisemmista oloista ja vähäisemmästä puolustautumistarpeesta. Hämeen ja Satakunnan erovuus selittyy osaksi ilmeisesti erilaisista suhteista Sveariikiin.

Aarteet ja maakunnat

Toisen viitteen maakuntalaitoksen varhaisuudesta saamme 1000-luvun hopea-aarteista. Ne muodostavat Sydän-Hämeeseen tiheän ketjun Satakunnan rajalle asti. Satakunnasta aarteet puuttuvat, lukuun ottamatta Lempäälän Jaran aarretta, jonka löytöpaikka on aivan lähellä Hämeen rajaa ja joka siten liittyykin Hämeen aarteisiin. Aarteita tunnetaan runsaasti myös Varsinais-Suomesta; pohjoisin on löydetty Mynämäestä. Sen sijaan Muinais-Kalanti, jonka muodostavat Laitilan, Uudenkirkon / Kalannin ja Vehmaan vanhat emäpitäjät, on aarteetonta aluetta. Koska Satakunnan kalmistoista on löydetty runsaasti hopeaa ja hopean punnitsemiseen käytettyjä vaakoja enemmän kuin muualta Suomesta yhteensä, aarteiden puuttuminen Satakunnasta ei voi johtua hopean puuttumisesta. Sen ainoana syynä on ilmeisesti se, että tarve kätkeä hopeaa maahan oli Satakunnassa ja Kalannissa olennaisesti pienempi kuin Hämeessä ja eteläisemmässä (varsinaisessa) Suomessa. Kun aarteita kätkettiin ilmeisesti rauhattomina aikoina, tai kun ne rauhattomuuksien vuoksi jäivät kätkijöiltä ylös kaivamatta, aarteiden puuttuminen todistaa olojen rauhallisuudesta, kuten todistaa Satakunnassa muinaislinnojenkin vähyys. Satakuntaa ei, eikä kaiketi Muinais-Kalantiakaan, uhannut suuri ulkoinen vaara, vaikka se olisi voinut uhata Pohjanlahden takaa, Keski-Ruotsista; Sveariikihan oli pohjoisen Itämeren voimakkain sotilasmahti.

Sen viikinkiretkiä ei Satakunta eikä Muinais-Kalanti olisi kyennyt estämään, kuten ei pystynyt Suomi eikä Hämekään. Tällaisia retkiä Keski-Ruotsista ei kuitenkaan näytä Muinais-Kalantiin eikä Satakuntaan tehdyn. Miksi ei? Ilmeisesti siksi että nämä maakunnat joko osallistuivat Sveariikin sotaretkiin, ledung-retkiin, tai maksoivat niiden sijasta veroa, kuten Ruotsissakin tehtiin. Tämä tuntuisi edellyttävän, että Muinais-Kalantiin ja Satakuntaan oli organisoitu satakuntalaitos merisotaretkiä varten, organisoitu nimenomaan Sveariikista käsin. Aarteiden puuttumisesta päätellen se on ollut olemassa jo 1000-luvulla, mutta on voitu organisoida aikaisemminkin.

Tällaisin perustein Satakunta palautuu maakuntana ainakin 1000-luvulle. Samanikäinen on muinaislinnaketjusta päätellen myös Hämeen maakunta. Martti Linna huomauttaa, että Euran seudun asutus, mikäli se juontuisi Keski-Euroopasta, olisi Satakunnalle kunniakkaampi kuin satakuntalaitoksen organisoiminen Ruotsista käsin. Tähän voin sanoa vain, etten etsi Satakunnalle kunniakasta menneisyyttä, vaan koetan ainoastaan päätellä, millainen sen menneisyys on ollut.

Satakunta ja Häme

Monet hämäläis-ideologisesti asennoituneet tutkijat, Martti Linna heidän joukossaan, vetoavat siihen, että varhaisissa lähteissä ja kansanperinteessä satakuntalaiset esitetään hämäläisinä. Sitä he asutus- ja kielihistoriallisesti ovatkin, kuten edellä olen koettanut perustella. Maakunnan muodostumisen jäkeen heistä tuli kuitenkin myös satakuntalaisia. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, mutta ei sitä ole.

Edellä esitin, että pronssikaudella ja kaiketi rautakaudenkin puolella *Sämä merkitsi `tummaa ihmisiä, tummien ihmisten maata`. Koska nämä *sämät olivat silloin ilmeisesti saamelaisia, *Sämä ulottui kaikkialle, missä saamelaisia asui. Ja heitä asui koko järvialueella ja monin paikoin aivan rannikollakin, kapean rannikkoasutuksen, *Suoman / Suomen naapuruudessa. Tällöin *Sämä / *Hämä muodosti Alku-Hämeen, johon kuuluivat myöhempien Satakunnan ja Hämeen, mutta paljon laajemmatkin alueet. Se oli jakaantunut pyyntikyliin, joita säilyi ainakin Ylä-Satakunnassa paljon myöhempiinkin aikoihin. On mahdollista, että pyyntikyläorganisaatio alkoi Etelä-Hämeessä syrjäytyä alkavan maanviljelyksen vuoksi jo varhaiselta pronssikaudelta lähtien.

*Hämän historia muuttui ratkaisevasti, kun rannikon suomalaisasutusta alkoi 300-luvulla siirtyä Kokemäenjoen vesistön varsille. Siellä he omaksuivat uuden alueensa mukaan uuden nimet: heistä tuli hämäläisiä, ja itse maata he nimittivät *Hämän sijasta Hämeeksi. Häme ei ollut lähimainkaan niin laaja kuin Muinais-Häme, mutta laajeni rautakaudella Päijänteelle ja sen taaksekin. Hämeeseen kuuluivat myös laajat erämaat, niin että Hämeen sanottiin ulottuneen "suolamerestä suolamereen". Tätä Hämettä voimme nimittää Heimo-Hämeeksi. Siihen kuului myös myöhempi Satakunta; sen asukkaat olivat ulkopuolelta katsoen hämäläisiä.

Alueellinen organisoituminen johti siihen, että Heimo-Hämeeseen syntyi kaksi maakuntaa, Satakunta ja Häme. Kummankin maakunnan muodostivat ne pitäjät, jotka olivat keskenään yhteistoiminnassa. Yhteistoiminta edellytti käytännössä pitäjien kohtalaista lähekkäisyyttä, minkä vuoksi Heimo-Häme ei ole ymmärtääkseni voinut muodostaa itsehallinnollista maakuntaa: miten Eurasta ja Kokemäeltä Lopelle ja Päijänteen taaksekin ulottuvan alueen pitäjät olisivat voineet olla keskenään itsehallinnollisessa yhteistyössä? Missä olisi ollut alueen keskuspaikka?

Tämän vuoksi on todettava, ettei Satakunta ole voinut irtautua Hämeen maakunnasta, kuten toisinaan väitetään. Se on muodostanut oman maakuntansa vanhan Heimo-Hämeen länsiosaan, Häme sen itäosaan. Yhteinen heimohämäläisyys on kuitenkin syynä siihen, että keskiajalla ja myöhemminkin satakuntalaisia on pidetty hämäläisinä, mitä he asutushistoriallisesti ja kielensä puolesta ovatkin olleet. Satakunnan maakunnan asukkaina heille alkoi kuitenkin vähitellen kehittyä myös oma satakuntalainen identiteettinsä: "Parempi tuuma Turkuun kuin vaaksa Hämeeseen", ilmaisee asian Kankaanpäästä muistiin merkitty sananparsi.

Mutta nimellä Häme on neljäskin merkitys, joka aluksi lankesi suuressa määrin yhteen Heimo-Hämeen kanssa: Häme tarkoitti myös linnalääniä, sen jälkeen kun Birger-jaarli oli 1200-luvun puolivälissä perustanut Ruotsin vallan turvaksi Vanhan Hämeen-linnan. Se tarvitsi tukialueen, linnaläänin, ja siihen Satakuntakin 1200-luvun jälkipuolella kuului. Satakunta siis osallistui (vanhan) Hämeen linnan rakennus- ja ylläpitokustannuksiin, mutta enintään viitisenkymmentä vuotta. Asiakirjat näet osoittavat, että Satakunta oli kuitenkin jo 1300-luvun alussa siirretty Turun linnalääniin, ilmeisesti siitä syystä, että Turun linnasta suunniteltiin Suomen päälinnaa; sellaisena se tarvitsi Varsinais-Suomea laajemman linnaläänin.

Kun historiassa pohditaan Satakunnan ja Hämeen suhdetta, on muistettava, että Hämeellä tarkoitetaan eri yhteyksissä erilaisia alueita. Jos tätä ei pidetä mielessä, Satakunnan ja Hämeen suhteista ei synny eriteltyä ja selvää kuvaa. Tutkimuksen tehtävänä on jäsentää menneisyys mahdollisimman selkeäksi, ei hämärtää sitä, vaikka se voisikin heimoideologioiden kannalta olla edullista.

Unto Salo