Henkilöjuttu
Ajankohtaista
Henkilöjuttu
Metsäenergia
Metsämessut
Metsäneuvonta
Metsänhoito
Metsänomistus
Metsäntutkimus
Metsäojitus
Metsäopetus
Metsätiet
Metsävisa
Metsäyrittäjyys
Nimitykset
Näkökulma
Pakina
Pilkkeitä
Puukauppa
Päätoimittajalta
Viranomaistoiminto
Ympäristönsuojelu
Vaikka runoilija ja sanataituri Heli Laaksonen on asunut valtaosan elämästään kaupungissa, hänen mielensä palaa aina lähelle luontoa ja metsää. Hän on mieleltään maalainen, eikä hänestä olisi suurkaupunkiasujaksi.
 Monet Heli Laaksosen runot ovat saaneet alkunsa kotipihan sinisessä pihakeinussa suuren lehmuksen lehvästön läpi pilviä katsellessa. |
Tänään Heli Laaksonen asuu Laitilan keskustan tuntumassa lähes satavuotiaassa hirsitalossa. Talon pihapiirissä on vielä jäljellä kaksi kanalaa ja muutama vanha pihapuu, jotka ovat hänelle tärkeitä. Talo on aikoinaan sijainnut metsän ja peltojen keskellä, mutta Laitilan kaupunki on nyt hitsautunut aivan kylkeen.
Heli Laaksonen vietti muutamat ensimmäiset vuotensa ja opiskeluaikansa Turussa. Lisäksi hän on asunut muutaman vuoden Helsingissä. Kouluaikansa hän eli Uudessakaupungissa. Muuten hänen sukujuurensa ovat vahvasti maaseudulla, Lokalahdella ja Halikossa. Halikko on se paikka, jossa hän vietti lapsuutensa kesät mummun kanssa maalaistalon töitä tehden.
Voi sanoa, että olen sielultani maalainen. Maalaisuus on minun kohdallani mielentila. Viihdyn ehdottomasti paremmin maaseudulla, vaikka olenkin asunut enemmän kaupungeissa, Heli Laaksonen kertoo.
Mitä enemmän teen tätä työtäni ja rynnistelen pitkin kaupunkeja esiintymässä, sitä enemmän kaipaan sitä, että olisi hiljaista, eikä ketään näkyisi, Laaksonen sanoo.
Suuret kaupungit eivät sovi minulle. Kaupungin virikkeet ovat minulle liikaa. Jatkuva melu ja se, että koko ajan tulee vastaan niin paljon vieraita ihmisiä, ahdistaa ja stressaa minua.
Mummun kanssa maalla ja metsässä
Heli Laaksonen on kulkenut mummun kanssa pienestä pitäen Halikon metsissä, ollut risumetsällä ja marjastanut. Hän on kasvanut niin kiinni metsään, ettei voisi elää ilman sitä. Hänen mummullaan oli myös sellainen tapa, että hän istutti aina puun kun uusi lapsenlapsi syntyi. Nyt mummulan ympäriltä on kaadettu se suuri metsikkö, joka sitä aikoinaan ympäröi.
Ajattelen, että haluan säästää muistot mummulastani sellaisina, kuin olen ne lapsuudessani kokenut.
Osa ihmisistä on Laaksosen mukaan vain luotu rauhallisempaan menoon. Hän istuu usein tuvassaan kaikessa rauhassa, täydessä hiljaisuudessa. Yleensä ei edes radio ei ole päällä - ja televisiosta hän luopui vajaa kaksi vuotta sitten. Enemmän sisältöä elämäänsä hän saa lintulaudan tapahtumien seuraamisesta.
Meitä on maaihmisiä ja kaupunki-ihmisiä, mutta luontoyhteys näyttää olevan useimmille tärkeä. Luonto ja metsä muistuttavat meitä siitä, että ihminen on osa maailman ja luonnon kiertokulkua. Ihminen saa mennä siihen kiertokulkuun mukaan, eikä hänen tarvitse olla enempää.
Olen mielestäni aika onnellinen, kun olen voinut järjestää elämäni näin. Voin elää lähellä luontoa omassa rauhassani, mutta pääsen nopeasti myös liikkumaan ihmisten ilmoille, Laaksonen selvittää.
Minusta näyttää siltä, että mitä enemmän tämä maailma on menossa tämmöiseksi hölmöksi digi-maailmaksi, sitä enemmän ihmiset ovat alkaneet etsiä uudelleen yhteyttä luontoon ja metsään. Jos ihmiset voisivat vapaasti päättää asuinpaikastaan, uskon että osa varmasti haluaisi muuttaa pois kaupungeista.
Metsä ja luonto elintärkeitä
Runoilija innostuu, kun häneltä kysyy metsän merkityksestä hänelle itselleen ja sen vaikutuksesta hänen runoihinsa. Hänen isänsä ja äitinsä ovat molemmat metsäihmisiä ja hänen isänsä on muun muassa sienineuvoja. Hänellä on edelleen tapana käydä syksyisin isän kanssa sieniretkellä. Laaksosen runoissa luonto ja metsä ovat vahvasti mukana. Hän laskee, että sadasta runosta korkeintaan viidessä luonto ei ole läsnä.
Minulle on tärkeää, että tunnen metsän puulajit, sienet ja muut metsän kasvit ja ymmärrän, että tietyntyyppisessä metsässä kasvaa tietynlaisia kasveja.
Luonnossa on hienointa, että asiat tapahtuvat minusta riippumatta. Vuodenajat vaihtuvat, kasvit kasvavat, puut tulevat suuriksi, omenia tulee puihin, ilman että minun tarvitsee tehdä mitään, Laaksonen filosofoi.
Teen aika paljon sellaista, että vain menen metsään, makaan sammalessa ja metsän helmassa seljälläni ja katson kun puut humisevat ja heinät kasvavat, Laaksonen kertoo.
Metsä ei kysy miltä näytän, olenko kammannut hiukseni tai mitä minulla on päälläni. Metsä hyväksyy minut sellaisena kuin olen, Heli Laaksonen kiteyttää.
Suhtaudun metsään kuitenkin sillä tavalla kunnioittavasti, että en ryntäile siellä miten sattuu, koska minulla on ihan onneton suuntavaisto. Se vähän rajoittaa mun metäs kulkemistani, Laaksonen harmittelee.
Luonto on minulle aivan samanlainen asia, kuin oma kieli. Ilman tätä omaa äirinkieltä, en pystyisi kirjoittamaan runoja. Aivan samalla tavalla en pystyisi elämään, jos ei olisi luontoa ja ympärillä olisi vain taloja ja autoja.
Vanhoissa suurissa puissa ja vanhoissa ihmisissä on jotakin samaa. Molemmat ovat elämänsä aikana keränneet itseensä paljon voimaa. Kaikki pitävät vanhoja puita arvokkaina, mutta usein toimitaan ja ajatellaan, etteivät vanhat ihmiset olisi arvokkaita.
Mieleenjäänyt metsäkokemus
Kaikkein rakkain metsä Heli Laaksoselle on keväinen lounaissuomalainen lehtometsä. Metsä, jossa on tammia ja pähkinäpensaita, keväisiä linnunherneitä, kevätesikkoja ja vuokkoja.
Yhtään kevättä ei ole kulunut, etten olisi viettänyt aikaani lehtometsässä. Lehtometsän rehevyys ja runsaus ja varsinkin linnut ovat minulle tärkeitä. Linnut ovat kuuluneet Heli Laaksosen elämään olennaisena osana jo nuoresta lähtien.
Kyllä ihminen niin heltyy, kun näkee esimerkiksi hömötiaisen, se on niin hassumainen lintu. Tänä vuonna järripeippo vieraili lintulaudalla, mutta aivan tavallisissa tiaisissa, keltasirkuissa, viherpeipoissa ja vihervarpusissa riittää seuraamista.
Joskus on niin hieno tunne, kun kävelee kotiinpäin ja jo kaukaa kuuluu helinää - ja lähempänä huomaa, että tilhiparvi helkyttelee koivun latvassa. Myös keskellä talvea puiden oksilla istuskelevat punatulkut ovat kuin punaisia omenia, joita ilta-aurinko valaisee, Laaksonen kuvailee.
Kaikkein hienointa on Laaksosen mielestä se, kun metsäluonto pääsee yllättämään. Esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelu tarjoaa yllätyksiä. Syksyssä runoilijaa inspiroivat värit ja syksyn pehmeä valo.Talvisessa metsässä vaikutuksen voi tehdä lumisade, lumen narske kenkien alla, tai kirkas tähtitaivas. Heli Laaksonen sanoo palaavansa metsästä takaisin rauhoittuneena ja rentoutuneena ja imee sieltä itseensä myös paljon aiheita runoihin.
Metäs makkamine on ihana. Ain ko mää vaa voin, heitän jonnekki kanervikko seljällen. Siält maast nouse joku ihana voima ja taivas näyttä puitte latvoje yläpualel hianolt, Heli Laaksonen kuvailee.
Ko mää olin piän, meil oli Taivassalos mökki, ja mul oli mökin takases metäs oma paikka. See ol simmonen kallioine notkelma, misä kasvo nuakkuhelmikkä, ja see o munst erellenki yks ihanimmist kasveist. Mul ol usse joku luantokirja siäl mukan. Tutkisin siit tarkka esimerkiks eläinte jätöksi ja vertailin niit niihin papanoihi, mitä mun metäst löytys. Tein simmosen päätelmän, et siäl on käyny mm. saksanhirvi!, muistaa Laaksonen.
Leena Kallio
"Kui mont peura pello lairal? Kui mont joutsent joen pääl? Kui mont puut, kuka niit laske, leplep, kuuskuus, koivkoivkoiv, mäntyhonkapetäjäpajukatajaraita, niiten takka katto karhu, vaik mää en sitä tiär." Heli Laaksonen, Sulavoi, 2006.
"Metäs makkamine on ihana. Ain ko mää vaa voin, heitän jonnekki kanervikko seljällen. Siält maast nouse joku ihana voima ja taivas näyttä puitte latvoje yläpualel hianolt."
Metsä on runoilijalle voimanlähde
