![]() |
||
|
Ajankohtaista |
Oksalan
perinnepäivillä Kun 1970-luvulla olin Pälkäneen mhy:n toiminnanjohtajana, sen hallitukseen kuului Satakunnasta aikoinaan Hämeeseen muuttanut Jouko Suoniemi. Sittemmin hänestä tuli esimieheni ja kuoromies kun oli, seurasi kiinnostuneena hanuristin tekemisiäni Humppayhtye Bel- Amin peräsimessä. Erkki Junkkarinen oli juuri loihtinut ilmoille todellisen humppabuumin, joten oli suorastaan fantastista tanssittaa kansaa ympäri Hämettä. Kun myöhemmin rustasin valsseja Pälkäneestä, pyysi Oksalan tilaa isännöivä Jouko tekemään sellaisen heidänkin maisemistaan. Niin syntyi Ratsutila Oksalan valssi ja sen kantaesitti Taisto Kuortti Pälkäneen pelimannien säestyksellä pari vuotta sitten tilan perinnepäivillä. Vaan eikös Jouko pyytänytkin tänä vuonna meikäläistä itse paikalle – soittamaan ja laulamaan Oksalabiisin itse. – Joo-o, minä höpisin myöhemmin ääneen. – Tuleeko siitä hommasta enää tällä iällä mitään? Minusta tällaisilta eläkevaareilta pitäisi lailla kieltää haitaripelin näpelöinti kuin myös kaikkinainen hoilaaminen julkisilla paikoilla ihan tykkänään. Vaan siinä samassa jo tuumailin, että kai se sentään ex-pomoa on vieläkin kunniotettava niiin paljon, että menee minne pyydetään. Niin lupasin sählätä itseni Oksalaan lauantaina yhdeksästoista elokuuta. Se sattuikin olemaan sateidein jälkeen oikein aurinkoinen hellepäivä ja väkeä lappasi paikalle ihan solkenaan. Kun Myllylahti oli alkukesästä julkaissut sotakirjani Raatteen konepistooliorkesteri, kanniskelin Kouvolan hanuripeliä sota-aikojen kamppeissa, ns. verikauha päässä ja kersantin natsat kauluksessa. Semmoinen näky sai väen hymyilemään leveästi ja moni mies teki hunööriä vetämällä käden lippaan! – Älkää jännittäkö, jatkakaa vain, minä tokaisin naama peruslukemilla. Pälkäneläiset muusikkosisarukset Anna-Maaria ja Karoliina Hartman rahjasivat myös hanureitaan paikalle. – Tässä oli valssin nuotit... Peitelkää nyt pahimpia mokia, kun alan nassuttaa sitä kaikelle kansalle, minä sanoin ja tyttöjä nauratti. Kuortti oli saanut äänentoistolaitteensa järjestykseen, Suomen lippu nostettiin salkoon, kirkkoherra Jari Kemppainen avasi juhlan ja sitten minun jo olikin lurautettava valssi pois kuleksimasta. Ja hoituihan se, kun edellisiltana olini sahannut sitä monta tuntia ja vielä tulomatkalla Oksalaankin rallatellut tämän tästä. Sormetkin osuivat ihan oikeille näppäimille - käsittämätöntä touhua kerta kaikkiaan vanhalta vaarilta. Niin perinnepäivä oli avattu ja väki hajaantui seuraamaan tukkilaisten vorokkinäytöstä, pellavan käsittelyä korsista langaksi, ihmetteli tervanpolttoa ja maisteli naurishaudan nauriita. Myöhemmin tien täytti yli kuudenkymmenen museoauton letka: Tampereen seudun mobilistit olivat liikkeellä. – Katopa kehveliä, minä sanoin, kun huomasin jonossa tutunnäköisen biilin 50-luvulta. - Onko ihan Ihva ähvä yhdeksäinen kuten meillä Rauman puolessa ennen sanottiin? kysäisin kuskilta. – Kyllä, Ifa F9 tämä on. Vuosimallia 1954. Tämän viininpuna-musta - väriyhdistelmä palkittiin aikoinaan Pariisin maailmannäyttelyssä kauneimpana autona maailmassa. Ihan kuin missikisoissa ikään... – Ninnih. Vieläkin hämmästellen Kake |
Oksalan perinnepäivillä |
|
|
||