Pakina
Ajankohtaista
Kysy metsäasioista!
Lusto vuonna 1984
Metsäluonto
Metsäneuvonta
Metsänhoito
Metsänhoitoyhdistykset
Metsänomistus
Metsäntutkimus
Metsäopetus
Metsäsertifiointi
Metsäsuunnittelu
Metsätapahtumat
Metsätiet
Metsäverotus
Metsävisa
Nimitykset
Näkökulma
Pakina
Pilkkeitä
Puuenergia
Puukauppa
Puun korjuu
Puunjalostus
Puurakentaminen
Päätoimittajalta
Viranomaistoiminto
Tämä ei ole pornojuttu, vaikka
otsikosta näin voisi päätellä. Asia on nimittäin
niin, että kun 1950-luvun lopulla olin 17-vuotias, päätin
keskeyttää harjoitteluni Eurajoen mhy:ssä. Kotoa noin kilometrin
päässä oli menossa Lapijoen perkaus isoilla kaivinkoneilla
ja töihin haettiin apumiehiä, eli rasvareita. Ei muuta kuin
isän harmiksi sinne þ ainakin kesäksi kaivamaan tuttua
sorsajokea syvemmäksi.
Joella oli kaksi kaivuria, Ruston ja Lokomon Teräsmies JT 22. Minä
pääsin kolmivuorotyöhön Teräsmieheen. Konetta
ajeli muuan Reiska, jonka hermot alkoivat olla kuralla kuin joen pohja.
Mies poltti Norttia pari askia päivässä ja heitteli sekaan
Optimal-särkylääkkeitä. Perkins-dieseliin jatkuva
ryminä takana ja kuulosuojainten puute olivat pilanneet kuskin hermot
þ kenties lopullisesti.
Kaivureissa oli pitkä puomi ja vaijerien varassa puolen kuution kauha.
Kuski heitti helposti kauhan vaikka vastarannalle, kuljetti kauhaa veden
alla ja nosti kurat penkalle. Minun tehtäväni oli rasvata tietyt
koneen nipat määrävälein sekä kiinnittää
koukku kiinni kauhaan, kun järeistä tukeista tehtyjä "lauttoja"
siirrettiin koneen kulkualustaksi. Vaarallista hommaa, sillä oli
seisottava koukku kädessä ja odotettava, kun tonnin painoinen
kauha tuli pään viereen... Oli luotettava kuskin ajotaitoon,
mitä Optimalit eivät mielestäni edistäneet...
Viikon päästä Reiska antoi erikoisen komennuksen:
– Menes ny tonne kauhaan, niin lasken sinut vastarannalle!
Näin tehtiin ja keskellä jokea Reiska alkoi laskea kauhaa veteen.
Hetken kuluttua molskin kuravedessä ja jouduin lopulta uimaan maihin.
– Mitä helkuttia sinä meinaat?, kyselin kiukustuneena.
– Se oli rasvarin kaste... joka iikalle tehdään samat
temput.
Isä antoi asiasta oman lausuntonsa kotona:
-– Ei metäs sentä miäs tule koska tohon kuntto...
Mutta raskas työ vaatii raskaat huvit. Sain kutsun naapurikylälle
soittamaan hanurilla nurkkatansseja. Puskaradio kertoi siellä olevan
luvassa viinaa ja kauniita tyttöjä. Paikkakunnan ykköshanuristi
aloitti soitannon, mutta heitettiin lopulta kännisenä järveen.
Minä jatkoin melkoisessa tuiskeessa soittamista, kunnes porukka ilmoitti
että soitan jatkuvasti samaa kappaletta: La Gumparsita -tangoa. Minut
vipattiin oitis pihalle.
Kun ajelin polkupyörällä kotiin, ei tien reunat tahtoneet
riittää ajoleveydeksi. Lapijoen tienoilla hanurilaukku aukesi
ja haitari putosi jokikuraan.
Lopun yön vietin kodin pihanurmikolla: pitelin ruohoista kiinni ja
pelkäsin putoamista. Niin oli punssi pannut pään sekaisin
rasvarilta ja isä esitti aamulla omat näkemyksensä uuden
elämäntyylin johdosta...
Työt joella jatkuivat ja ihmeekseni Reiska kertoi minulle jostain
uudesta Saarenmaan valssista, jonka joku Georg Ots oli laulanut Tallinnan
radiossa.
– Ota poika ohjelmistoon hieno valssi!, esitti Reiska.
Syksyllä Teräsmies siirrettiin Poriin Kokemäenjoelle. Katselin
Finlaysonin kohdalla komeaa työmaata, kunnes mestari saapui paikalle.
– Te olette alaikäinen... ei teitä voi pitää
täällä töissä.
– Mutta kun minä olin koko kesän Lapijoella...
– Joo se on ollu vastoin ohjeita, ei muuta kuin kotiin vaan.
Niin loppui kohdaltani rasvarin ura.
Näissä merkeissä
Kake
 |
Kiikoisten metsänhoitoyhdistyksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja Kaino Salminen jäi tehtävästään eläkkeelle viime elokuussa. Hän kirjoitti Lustoon Kaken Kantilta -pakinoita yli viidentoista vuoden ajan. Kake valitsi pakinoistaan mielestään hauskimman Luston 20 -vuotisjuhlanumeroon. Kake on lähdössä nuorena hanuristina
soittamaan |
Kastettu rasvariksi
Kesällä teollisuus hoki jokavuotista mantraansa tukin korkeasta hinnasta. Sitä pitää alentaa. Ja tilinpäätöksen voittoa lisätä. Vaan antoipa Isä Ylhäinen vesisateet. Kastuivat jauhot herrojenkin suissa. Ja metsänpohjat vettyivät velliksi. Eipä ollut enää hinta liian korkea. Tukin saatavuus oli suurin tuska.
Loistelias on ajatus, että varastoa ei kannata pitää, koska se kalvaa pääomaa. Näinhän se onkin. Toisen kautta, jos varasto on vain puuauton pyörien päällä, ja ne pyörät ovat uponneet liejuun, syö sekin paperirahaa. Kallista, kallista on sekin, jos sahan terä haukkaa pelkkää ilmaa ja paperimylly jauhaa tyhjää.
Joskus ammoisina aikoina meikäläinenkin oli ostomies. Siihen aikaan puhuttiin leimikoiden pystyvarannosta, ketjutuksesta ja oikean leimikon hakkaamisesta oikeaan aikaan. Sitten joku viisas keksi, että ostettua puuta ei kannata seisottaa pystyssä niin paljoa, se syö pääomaa. Ostetaankin ainoastaan sitä mukaa kuin tarvitaan, vain lyhyeksi aikaa ennen hakkuuta. Kesän yli ei kesäleimikoita kuin vähän, talvipuita ei juuri lainkaan. Ilmeisesti tämä nykyinen tuska puutavaran puutteesta on pienempi, kuin omistajien tuska pystyleimikoissa kiinni olevasta rahasta.
Suuruuden ihannointi on ollut neuvostovallan ajoista lähtien in. Pienet ja keskisuuret sahat ovat isolta osin kaatunut, kaadettu tai näivetetty. Tehokkaat isot sahat ovat kaapanneet markkinat, suurena apuna tähän on ollut pienten sahojen kuitupuun, hakkeen ja purun hinnoilla kiristäminen. Nytpä moni iso saha on kilpaillut itsensä tiukoille, ylikapasiteettiakin on, ja raskaiden investointien kalliit pääomakulut rassaavat. Isojakin luukkuja on jo lyöty kiinni.
Toisaalta, hiphurraa, pienille, paikallisille ja erikoistuneille sahoille on tulossa tilaa. Kallis öljy auttaa; puru. hake ja kohta kuitukin kannattaa polttaa. Iloksemme kotimaisella puulla toimivia lämpö- ja kohta sähkölaitoksiakin nousee kuin sieniä sateella. Kallis autojen polttoaine pitää lähipuun kunniassaan.
Suurilla on suuret pelit myös maailman turuilla. Sahoja ostellaan ja rakennellaan yhteen jos toiseenkin maahan. Tukkia on ulkomailta tuotu jo kauan, nyt saapuu sahatavaraakin tolkuttomia määriä. Lautatuonnin ansiosta ei Suomessa ehkä tätä menoa tarvitse nähdä sahauksesta niin suurta vaivaa. Isoveli huolehtii senkin. Tuontisahatavara on halpaa, halpaa. Ja sikäli hyvää sorttia, että saman lankun eri päät ovat eri kokoisia, jolloin se sopii moneen eri paikkaan.
Maailma on valloitettava. Bisnes on bisnestä. Vieno toivomukseni onkin, että suurfirmat rakentaisivat mahdollisimman paljon itäisille maille, aina Siperiaan saakka. Ja sijoittaisivat sinne vain omat rahansa, ei kuitenkaan suomen kansan rahoja. Isoveli tulisi jälleen avuksemme. Parit lainmuutokset ja koukerot, lisäksi laulua, votkaa ja naisia pelimiehille - ja kas, suomalaiset suuruudenhullut sahamiehet eivät enää omista sahoja. Tämäpä olisikin niille huligaaneille ihan oikein.
Jarmo Sirola
Sahaväen suuret suunnitelmat kuralla
