Miehenmetsää ja Ros-annaa      

Kaksi satakuntalaista kirjailijaa lähestyi minua syksyn aikana uutuusteostensa merkeissä. Joululoma tarjosi mahdollisuuden perehtyä niihin kunnolla. Liisa Keitaanpään toinen novellikokoelma, Turbatorin kustantama Miehenmetsä valottaa maskuliinisen sukupuolen elämää monelta kantilta.

Kirjan nimi on tekijän mukaan miehen yksityinen erämaa-alue, johon muilla ei ole pääsyä. Kyseessä on myös historiallinen termi, jolla tarkoitetaan käytännön oikeutta hankkia elanto ja elämisen oikeus omassa ympäristössä. Keitaanpään tyyli on toteava, mutta rankka. Henkilöt eivät ole siloteltuja, vaan elävät täysillä ja kolhivat itseään, kuten reaalisessakin elämässä käy. Naiset ovat heille usein arvoituksellisia. Myös sukupuolien valtakamppailu valottuu molempia osapuolia ymmärtäen. Novellit ovat antoisia, mutta rankkoja. Huumoriakin löytyy, se vain on usein mustaa.

Toisenlaisiin tunnelmiin johdatti Leila Tuuren uusi aluevaltaus, lasten romaani Ros-anna. Nimihenkilö on kolmasluokkalainen taidemaalarin tytär, joka joutuu uuteen kouluun ja äitinsä Italianmatkan myötä vielä naapurille hoitoon. Sosiaalisen luonteensa ansiosta Ros-anna pärjää tilanteessa kuin tilanteessa ja päätyy lopulta taidemaalariäidin luo Italiaan. Kirja on ammattitaitoisen tekstintekijän työtä. Se viihdyttää aikuistakin ja jakaa samalla tietoa erityisesti Rooman nähtävyyksistä. Myös uusperhekuvioiden keskellä sukkuloivan Ros-annan mielialat tulevat osuvasti valotetuiksi ja kerronta vihjaa jatkoakin olevan luvassa. Erikoisplussaa on annettava kirjan hauskasta ulkoasusta ja mukana seuraavasta Ros-anna paperinukesta.

Lallin loppuessa loppuvat myös nämä sihdit. Kiitän lukijoitani (heitä todistettavasti on olemassa) ja toivon, että minulle tulee vielä joskus mahdollisuus jatkaa kolumnistina. Se on ollut hauskaa ja antoisaa.